Totean aikamoisen itsestäänselvyyden, mutta jostain syystä niin monimutkaisen asian: Eipä sitä ihminen paljoa tarvitse ollakseen tyytyväinen. Onko tyytyväisyys onnea? Mielestäni on. Ainakin lähinnä sitä. Onni sellaisena kuin se valtaväestö käsittää kun on jotain sellasta mikä ei voi olla kestävää. Huumaa, kokkelia ja juhlaa arjen keskellä. Autuasta olotilaa, mikä ei sisällä vastoinkäymisiä. Ja koska ne vastoinkäymisetkin nyt valitettavasti kuuluu elämään, onni täydellisenä autuutena voi olla vain hetkellistä. Onnea siis sellaisena kuin se meille syötettyjen mielikuvien takia kaikuu, ei voi olla olemassa ilman onnettomuutta. Tämän takia se, että kulutamme elämämme tavoittelemalla tätä median syöttämää mystistä "onnea" sellaisenaan, ei tuo meille mitään muuta kuin onnettomuutta, ahdistusta ja tyytymättömyyttä.

Huomaamatta ihmiset kasvattavat toisiaan "sitten kun"- ajattelumaailmaan. "Oon onnellinen sit kun saan ton barbin." "Oon niin onnellinen kun saan sen auton." "Oon niin onnellinen kun saan oman lapsen." jne. Ihminen siis tyytyväisenä kertoo itse itselleen että ilman "sitä autoa" hän ei ole läheskään niin onnellinen kuin olisi sen omistajana. Miksi?  Siksi että pääsisi nopeasti eri paikkoihin? Siksi että autolla on kiva ajaa? Varmasti, mutta uskon että suurin halu kaikkeen omistamiseen lähtee ajatuksesta siitä miltä näyttä muiden silmissä. Liika välittäminen muiden mileipiteistä taas antaa toisille ihmisille pallon vahingoittaa. Miksi tietentahtoen annamme sen pallon?

Mitä jos lakkaakin, edes hetkeksi, odottamasta, haluamasta ja toivomasta mitään. Mitä sitten tapahtuu? Koska kunnianhimo ja menestys ovat yksi tämän pallon arvostetuimmista asioista, täytyy tapahtua jotain kauheaa. Mutta jos ihminen tyytyväisyyden olotilan lisäksi elää kuunnelle sydäntään, uskon että menestys seuraa vääjäämättä vanavedessä. Siihen ei tarvita barbeja eikä miljoonia.