On tää vaan pitkä aika, odotella pikkumiehen kasvua siis. Just ku on päässy sellaseen mielentilaan et luulee suurinpiirtein tietävänsä mistä tässä on kyse, kaikki muuttuu. Fyysisestikin on jo paljon uutta ja ihmeellistä koettavaa. Vauvan monotukset, turvotukset, kankeus, mitä erilaisemmat kivut sitä ihmeellisemmissä paikoissa, kropan kasvu ja muutokset jnejne. Mutta se henkinen puoli tässä vasta onkin ja ollut myllerryksessä. Kuvittelin joskus maaliskuun paikkeilla suunnilleen selvittäneeni itselleni mitä on edessä ja vetäneeni suurimmat linjat siitä, millaiseksi vanhemmaksi haluan. Nyt kesäkuussa, 5 kk ja risat odottaneena tajuan, etten tajua vielä mistään mitään. Tai ainakin siltä tuntuu. Ok tiedän että vauvan hoitamisesta, ns. fyysisten tarpeiden tyydyttämisestä ei pitäisi tulla minulle ongelmaa; lastenhoitokokemusta löytyy ja se ei pelota, eli vauvavaihe pitäisi sujua suht sujuvasti. Tyytyväisenä tässä siis tietty sivuutan kaikenmaailman imetysongelmat, koliikkivaivat, korvatulehdukset sun muut mahdolliset katastrofit. Ei meiän vauvalla...;-)

Se itse "kasvatus" on taas jotain mikä pelottaa.

Rento vai tiukka? Haluan että lapseni kunnioittaa ja kuuntelee minua vanhempana, mutta haluan että hän voi myös kokea voivansa kertoa minulle mitä vain.

Mistä tiedän mikä on milloinkin oikein?

Mitä asioita pidän itse tärkeinä opettaa lapselle? Missä asioissa voi ottaa rennommalla kädellä ja luottaa lapsen omaan arvostelukykyyn?

Tarviiko jo valmiiksi kiltille lapselle asettaa tiukkoja rajoja? Osaanko lukea tarpeeksi hyvin rivien välistä?

JIIÄNEE.

Pitäiskö tässä alottaa joku kasvatusoppaiden pänttäysrulianssi vai osaako hyvät vanhemmat toimia vaan jonkun intuition avulla tilanteissa oikein..? Lots of questions, maybe someday some answers too..

Loveliness ja tyyppi 23+0 (pokspoks)